Tässä ollaan elelty elämää eteenpäin suht tasaisesti alku vuosi.. Talon laittoa ja töitä, välillä sitä parisuhdettakin hoidettu ;) Hirveästi ei oo kerennyt sosiaalista elämää viettämään (saamaton kun toisinaan olen), ja ajan olen käyttänyt talolla (ja silti tuntuu, että kaikki junnaa paikallaan).

Yksi päivä se sit iski kuin kirkkaalta taivaalta - mun elämä otti uuden suunnan. Olin alunperin ajatellut suunnan muutosta ja positiivisesti odotin tätä, mutta ei ... Kun se iski, mut valtasi paniikki (siis oikea paniikkikohtaus)! Kaikki perkuleen positiivisuus hävis samantien tuhkana tuuleen ja jäljellä oli vain ahdistus ja paniikki. Vaikka olin alunperin miettinyt kaikki valmiiksi, mikään ei auttanut. Mieleen nousi vain typeriä ajatuksia, mitkä ei periaatteessa liittyneet asiaan - käytin tekosyynä aikaa, rahaa, ikää, kykenemättömyyttäni jne.

Eipä siinä auttanut mikään. Herra yritti rauhoitella ja takoa järkeä päähän, perustellen asioista (niin hyvin kuin suomalainen mies siihen pystyy). Vieläkin olen ahdistunut, mutta ehkä hieman tasaantunut silti alkujärkytyksestä.

Pelkäänkö muutosta? Vaikka pidän extemporeen tehdyistä asioista yhtä paljon kuin hyvin suunnitelluista, niin enkä enää tällä iällä osaa ottaa rennommin ja mennä virran mukana..? Tätä jäänen pohtimaan..